Ei pitäis yrittää liikaa, vaikka mä olenkin näin epätoivoinen.
Mietin joka aamu kun herään, että tapaankohan mä tänään Sen Oikean. Hullua olla tällanen! Pitäis koittaa rajoittaa vähän...
Nettideittailukaan ei mua kiinnosta, koska ei siinä yhtään tiedä millanen se toinen ihminen on. Ihan täyttä bullshittiä, että sieltä muka vois ketään löytää. Se on kuin etsis parsinneulaa heinikosta vai miten se sanonta meni.
Mut pitäiskö mun vaan istua kotona ja odottaa, että "kohtalo" tai joku korkeampi voima heittää mun eteeni elämäni miehen? Mun mielestä mä voin kans yrittää tehdä asialle jotain, enkä vaan seisoa tumput suorina ja ihmetellä, että miksei mitään tapahdu.
Mutta totta on, että ei sais yrittää liikaa. Se on yhtä tyhmää kuin kuvitella jotain nettideittailusta.
Missä mä voisin sitten törmätä siihen yhteen? Mä en oikeesti ehkä enää ikinä näe sitä jos en nyt ota ohjia omiin käsiin! Ei sillä, että mä sitä nyt olisin heti tapaamassa välttämättä, mut kuitenkin. Saa nähdä, mitähän tästäkin seuraa... Kauhulla jään odottamaan!
Mut ajattele jos me tavattais ja sit mä en oliskaan yhtä ihana sen mielestä kuin se on mun mielestä. Mä en kyllä kestäis mitään pakkeja nyt! Ja mitä syytä mun olis olettaa, että mä olisin sen mielestä yhtään ihana, koska eihän me edes oikeesti tunneta! Just vähän - pienen himpun verran - enemmän kuin jos oltais tavattu netissä. Eihän se välttämättä edes tiedä kuka mä olen. Ei se välttämättä muista mua enää.