Ei tuu mitään. Ei jaksais enää olla yksin. Eksä se meni ja pätkäytti kihloihin. En olis uskonut vielä vaikka kolme kuukautta sitten. Ihmetyttää hiukan.
Miten aina tuntuu, että sillä menee paremmin kuin mulla, vaikka oikeesti tiedän ettei se niin ole. Se edelleen soittelee mulle niitä sen masis-puheluita. En jaksais kuunnella. Sais puhua sen kihlattunsa kanssa, mutta ei se kuulemma voi. Se taas osoittaa mun mielestä sen, että se suhde ei oo ihan hyvällä pohjalla. Vaikka ei tietysti sais maalailla piruja seinille. Toivon kuitenkin vilpittömästi, että ne on onnellisia yhdessä.
Kun kysyin siltä koska häät on, niin se vaan naureskeli. En tiedä tarkoittiko se, että "Hehheh, ei kai me nyt vielä olla kirkkoa varattu" vai "Hehheh, en kai mä nyt sulle kerro". Joka tapauksessa harmittaa, että en itse ole vielä päässyt puusta pitkälle. Olin mä kyllä aika rohkea kun kirjoitin sille ihanalle, mutta eipä sekään mihinkään johtanut. Pitää näköjään antaa asioiden edetä omalla painollaan, ei kohtaloa voi kuitenkaan muuttaa.
Ikkunani alla on näköjään joku tietyömaa. Tosi kivaa kolinaa kuuluu sieltä. Kai ne yöksi lopettaa.