Mä pelkään koko ajan kaikkea. Että se on muittenkin kanssa, että se
nauraa mulle salaa, että se pitää mua pilkkanaan. En tajua miksi mä
pelkään niin paljon! Ei kai ole mitään syytä pelätä, kun se tuntuu
tykkäävän musta. Jotenkin vaan en osaa rentoutua. Toisinaan tuntuu,
että olis parempi vaan unohtaa koko tyyppi ja koittaa etsiä joku muu,
joku parempi. Mistä sen sitten tietää kuka on parempi? Renttuja on niin
monenlaisia! Ahdistaa. Pitäis nauttia elämästä, tästä hetkestä. Silti
vaan kauhistuttaa. Rakkaus pelottaa. Se tekee ihmisestä niin heikon.
Tunteiden paljastaminen on ihan hullun pelottavaa. Se on sama kuin
kääntäis toisenkin posken. Mutta niinhän meidän kristittyjen pitäisikin
tehdä.
Välillä olen niin hukassa. En tiedä kuka mä oikeasti olen. Kun on ollut
parisuhteessa melkein koko aikuisikänsä, ei osaa enää ajatella itseään
yksilönä. En mä tiedä millainen mä olen, mistä mä oikeasti tykkään.
Olen aina nähnyt itseni vaan tyttöystävänä, avovaimona. Sen toisen
puoliskona. Ja nyt olenkin yksin. Pitää miettiä mitä mä itse haluan. Ei
niin, että mitä tuo toinen haluaisi minun haluavan, vaan mitä mä
oikeasti ihan itse haluan. Se on vaikeaa. Ja nyt mä huomaan, että kun
olen tapaillut sitä yhtä, niin alan taas ajattelemaan itseäni sen
kautta: Mitähän se tykkäisi, jos teen näin. Mitähän se tekisi tässä
tilanteessa.
Olen olevinani niin helvetin itsenäinen ja rohkea,
oman tieni kulkija. Muahan ei kukaan määrää ja mähän en ole mistään
riippuvainen. Oikeasti mietin jatkuvasti miltä näytän muiden silmissä.
Esitän sellaista hyväntuulista ja reipasta. Ja suurimmaksi osaksi
olenkin sellainen. Sitten aina välillä hävettää, jos on ollut vaikka
koko viikonlopun kotona eikä ole saanut aikaiseksi mitään mainitsemisen
arvoista. Tulee heti sellainen olo, että nämä oli turhia päiviä. Vietin
aikaa itseni kanssa. Kun oikeasti juuri se itsensä kanssa oleminen on
tässä vaiheessa tärkeää! Mun pitää tutustua itseeni, tietää mitä mä
haluan ja mistä mä tykkään. Miettiä minkälainen ihminen mä olen ja
minkälainen mä haluaisin olla.
Tuntuu, että koko elämäni ajan
olen vaan odottanut jotain. Että sitten kun saan tän ja tän asian
hoidettua, niin sitten alkaa "se oikea elämä". Opiskeluaikakin meni
siihen, että odotin että valmistun ja pääsen työelämään. No, nyt olen
työelämässä, mutta edelleen tuntuu, että odotan sitä jotain. Ehkä se on
mies, turvallinen parisuhde, oma perhe. Luulen, että se tekis mut
onnelliseksi. Toisaalta mulla on nyt kaikkea mitä juuri tähän
tilanteeseen haluan: ihana mies jota tosin vain tapailen, meillä on
hyvää seksiä, ja muutenkin sovitaan yhteen. Mutta tää ei vaan tunnu
riittävän. Haluan ehkä parisuhteen? Miksei koskaan voi olla tyytyväinen
siihen mitä on?! Aina vaan pitää haluta enemmän, lisää, kaikki mulle
heti nyt!
Joten tästä voidaan päätellä, että pitää vaan laittaa
vähän jarruja päälle. Koittaa nauttia tästä hetkestä, opetella
luottamaan itseensä, lakata hamuamasta aina vaan enemmän ja enemmän.
Pitää antaa elämän viedä. Asiat tapahtuu omalla painollaan. Ja yleensä
asioilla on tapana mennä hyvin.
sunnuntai, 1. lokakuu 2006
Kommentit