Mä pelkään koko ajan kaikkea. Että se on muittenkin kanssa, että se nauraa mulle salaa, että se pitää mua pilkkanaan. En tajua miksi mä pelkään niin paljon! Ei kai ole mitään syytä pelätä, kun se tuntuu tykkäävän musta. Jotenkin vaan en osaa rentoutua. Toisinaan tuntuu, että olis parempi vaan unohtaa koko tyyppi ja koittaa etsiä joku muu, joku parempi. Mistä sen sitten tietää kuka on parempi? Renttuja on niin monenlaisia! Ahdistaa. Pitäis nauttia elämästä, tästä hetkestä. Silti vaan kauhistuttaa. Rakkaus pelottaa. Se tekee ihmisestä niin heikon. Tunteiden paljastaminen on ihan hullun pelottavaa. Se on sama kuin kääntäis toisenkin posken. Mutta niinhän meidän kristittyjen pitäisikin tehdä.
Välillä olen niin hukassa. En tiedä kuka mä oikeasti olen. Kun on ollut parisuhteessa melkein koko aikuisikänsä, ei osaa enää ajatella itseään yksilönä. En mä tiedä millainen mä olen, mistä mä oikeasti tykkään. Olen aina nähnyt itseni vaan tyttöystävänä, avovaimona. Sen toisen puoliskona. Ja nyt olenkin yksin. Pitää miettiä mitä mä itse haluan. Ei niin, että mitä tuo toinen haluaisi minun haluavan, vaan mitä mä oikeasti ihan itse haluan. Se on vaikeaa. Ja nyt mä huomaan, että kun olen tapaillut sitä yhtä, niin alan taas ajattelemaan itseäni sen kautta: Mitähän se tykkäisi, jos teen näin. Mitähän se tekisi tässä tilanteessa.
Olen olevinani niin helvetin itsenäinen ja rohkea, oman tieni kulkija. Muahan ei kukaan määrää ja mähän en ole mistään riippuvainen. Oikeasti mietin jatkuvasti miltä näytän muiden silmissä. Esitän sellaista hyväntuulista ja reipasta. Ja suurimmaksi osaksi olenkin sellainen. Sitten aina välillä hävettää, jos on ollut vaikka koko viikonlopun kotona eikä ole saanut aikaiseksi mitään mainitsemisen arvoista. Tulee heti sellainen olo, että nämä oli turhia päiviä. Vietin aikaa itseni kanssa. Kun oikeasti juuri se itsensä kanssa oleminen on tässä vaiheessa tärkeää! Mun pitää tutustua itseeni, tietää mitä mä haluan ja mistä mä tykkään. Miettiä minkälainen ihminen mä olen ja minkälainen mä haluaisin olla.
Tuntuu, että koko elämäni ajan olen vaan odottanut jotain. Että sitten kun saan tän ja tän asian hoidettua, niin sitten alkaa "se oikea elämä". Opiskeluaikakin meni siihen, että odotin että valmistun ja pääsen työelämään. No, nyt olen työelämässä, mutta edelleen tuntuu, että odotan sitä jotain. Ehkä se on mies, turvallinen parisuhde, oma perhe. Luulen, että se tekis mut onnelliseksi. Toisaalta mulla on nyt kaikkea mitä juuri tähän tilanteeseen haluan: ihana mies jota tosin vain tapailen, meillä on hyvää seksiä, ja muutenkin sovitaan yhteen. Mutta tää ei vaan tunnu riittävän. Haluan ehkä parisuhteen? Miksei koskaan voi olla tyytyväinen siihen mitä on?! Aina vaan pitää haluta enemmän, lisää, kaikki mulle heti nyt!
Joten tästä voidaan päätellä, että pitää vaan laittaa vähän jarruja päälle. Koittaa nauttia tästä hetkestä, opetella luottamaan itseensä, lakata hamuamasta aina vaan enemmän ja enemmän. Pitää antaa elämän viedä. Asiat tapahtuu omalla painollaan. Ja yleensä asioilla on tapana mennä hyvin.