Jutskattiin puhelimessa aika pitkään. Kuulemma ahdistaa, kaikki. Paitsi
minä. Olin aika onnellinen tuosta lisäyksestä, vaikka siihen tulikin
pieni huomautus: "Aika ihmeellistä sinänsä, että et ärsytä". Tavallaan,
onhan se. Viimeksi kun makoiltiin vierekkäin ja juteltiin meistä, niin
mies sanoi, että on huomannut minussa sellaisia piirteitä jotka
varmasti alkavat ärsyttää myöhemmin, mutta nyt ne ei ärsytä, koska mies
on niin rakastunut. En tiedä pitäiskö tosta olla onnellinen vai
onneton. Toisaalta olen onnellinen, koska mies on rakastunut ja koska
ei ärsytä. Toisaalta olen onneton, koska eihän kai kukaan halua kuulla,
että on ärsyttävä. Mutta eihän sellaista ihmistä ole olemassakaan, kuka
ei ärsyttäis aina välillä. En mä ainakaan ole sellaista tavannut.
Itsekin ärsytän itseäni välillä.
Pian me taas nähdään. On ihanaa. Kaipaus on jo suuri. Mä vaan en
uskalla olla ihana ja söpöillä, koska pelkään vieläkin sitä peikkoa. Se
vaanii. Mies ei anna mun uskoa huomiseen. Sinänsä fiksua, jos ei pysty
välttämättä lupaamaan mitään. En vaan voi luottaa siihen! Miten mä
voisin luottaa, kun se ei tunnu luottavan itsekään? Se vaikuttaa niin
epävarmalle tästä meidän tapailusta/seurustelusta/jutusta/mikä ikinä
onkaan. Olen mäkin epävarma, mutta koitan olla näyttämättä sitä
miehelle.
Äh, mä vaan vatvon. Ei hyvä. Pitäis mennä vaan ja ihmetellä sitten myöhemmin.
torstai, 2. marraskuu 2006
Kommentit