Jutskattiin puhelimessa aika pitkään. Kuulemma ahdistaa, kaikki. Paitsi minä. Olin aika onnellinen tuosta lisäyksestä, vaikka siihen tulikin pieni huomautus: "Aika ihmeellistä sinänsä, että et ärsytä". Tavallaan, onhan se. Viimeksi kun makoiltiin vierekkäin ja juteltiin meistä, niin mies sanoi, että on huomannut minussa sellaisia piirteitä jotka varmasti alkavat ärsyttää myöhemmin, mutta nyt ne ei ärsytä, koska mies on niin rakastunut. En tiedä pitäiskö tosta olla onnellinen vai onneton. Toisaalta olen onnellinen, koska mies on rakastunut ja koska ei ärsytä. Toisaalta olen onneton, koska eihän kai kukaan halua kuulla, että on ärsyttävä. Mutta eihän sellaista ihmistä ole olemassakaan, kuka ei ärsyttäis aina välillä. En mä ainakaan ole sellaista tavannut. Itsekin ärsytän itseäni välillä.
Pian me taas nähdään. On ihanaa. Kaipaus on jo suuri. Mä vaan en uskalla olla ihana ja söpöillä, koska pelkään vieläkin sitä peikkoa. Se vaanii. Mies ei anna mun uskoa huomiseen. Sinänsä fiksua, jos ei pysty välttämättä lupaamaan mitään. En vaan voi luottaa siihen! Miten mä voisin luottaa, kun se ei tunnu luottavan itsekään? Se vaikuttaa niin epävarmalle tästä meidän tapailusta/seurustelusta/jutusta/mikä ikinä onkaan. Olen mäkin epävarma, mutta koitan olla näyttämättä sitä miehelle.
Äh, mä vaan vatvon. Ei hyvä. Pitäis mennä vaan ja ihmetellä sitten myöhemmin.