Kaipaan kesää. Silloin oli valoisaa ja kivaa. Olin paljon enemmän ulkona, hoidin ihmissuhteita, liikuin koiran kanssa metsissä vielä iltamyöhään. Silloin oli myös helpompaa miehen suhteen, koska en oikeastaan tuntenut sitä, mulla oli vaan haaveeni. Nyt kaikki on totta, ja todellisuus ei vastannutkaan unelmia. Kaikki ei ehkä mennytkään ihan putkeen.
Onhan niitä tosin muitakin mukavan olosia miehiä. Esim. harrastuksessa on yksi ihan kiva. Olen vähän nettivakoillut sitä, googlettanut ja tutkinut koulukaverit.comia. Sain sen käsityksen, että se on naimisissa ja kahden lapsen isä...? Mutta harrastuksessa se kuitenkin on tosi mukava mulle... No, ehkäpä se tosiaan on vaan tosi mukava, ei sen enempää.
Sitten työpaikalla on niitä kivoja nuoria miehiä. Yksikin on sellainen lutunen, suloinen. Sillä on kiva hymy ja se aina tervehtii mua, vaikka ei me oikeastaan tunneta. Ehkä me tutustutaan firman pikkujouluissa? Tai sitten ei. Koskaan ei voi tietää mitä tulevaisuus heittää eteen.
Nyt ainakin mies ahdistaa sen verran, että en tiedä mitä sen kanssa tekis. Ehkä tää ahdistus johtuu siitä, että ei olla nähty vähään aikaan ja olen saanut etäisyyttä tähän asiaan. Näen sen eri valossa. Näen muutakin kuin sen hellyydenpuuskat ja kauniit sanat.
Ei, enempää ei saa muistella sitä, muuten alan taas haihatella.