Ihan oikeasti en tiedä mitä ajatella. Tiedän, tiedän: olen hokenut tätä täällä jo monta kuukautta, mutta silti jaksan aina vaan ihmetellä. Miten mä muka onnistuin nappaamaan sen ihanimman kalan mikä meressä ui?!
Joo, oon edelleen ihan korviani myöten rakastunut. Me ollaan nähty niin harvoin ja niin vähän aikaa kerralla, että ehkäpä siksi tässä on jatkuvasti jotain uutuudenviehätystä.

Ja pakko on vielä jatkaa tota lastenhankkimisteemaa, mitä kommentoitiin.
Mä olen niin varma siitä, että haluan joku päivä lapsia, ja oikeastaan mun pitäis hankkia ne lapset nyt, koska kymmenen vuoden päästä mä en ehkä enää saa niitä. Ja juuri siksi mua ehkä kiukuttaa miehen puheet. Koska oon "jumissa", rakastunut mieheen joka ei ehkä koskaan halua samaa asiaa kuin mä. Miten tästä sitten voi ikinä tulla mitään? Kuitenkin välillä mies puhuu asioita tyyliin "Sano äidilles että olen sun tulevien lasten isä" tai "Ehkäpä mäkin joku päivä menen naimisiin ja hankin lapsia". Noi on tollasia puoliksi vitsejä, mutta mä en enää tiedä mitä ajatella ja mihin uskoa.

Ja jos ajatellaan tätä asiaa yhteiskunnalliselta kantilta, niin kyllähän se on vaikea asia kun päättää syystä tai toisesta jättää ne lapset hankkimatta. Painetta perheen perustamiseen tulee joka puolelta, eikä varmasti ole helppoa kolmekymppisellä vastavihityllä pariskunnalla, kun jokainen vastaantulija tuijottaa vaan vaimon vatsanseutua ja laskee häistä kuluneita viikkoja. Olen nähnyt tätä lähipiirissäni ihan tarpeeksi ja tiedän miten raskasta se voi olla jos sitä lasta ei vaan kuulu. Ja vaikka se olisi ihan oma vapaaehtoinen valinta, niin varmasti silti todella kiusallista.
Lapset on kuitenkin jollain tavalla elämän tarkoitus. Se 2,1 lasta per perhe turvaa ihmiskunnan jatkumisen. Jos syystä tai toisesta jättää lapset hankkimatta, pitäisi olla muulla tavoin hyödyksi yhteiskunnalle ja ihmiskunnalle. Muutenhan se olisi parempi jättää tää paska taakse.
Ei tämä asia kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Ja näähän on vaan mun pienen pään pieniä ajatuksia.