Hassu tämä meidän suhde.
Viikolla kun ollaan erossa, on yleensä ihan rauhalliset tunnelmat. Soitellaan ehkä pari kertaa viikossa, tekstiviestejäkin lähetellään maltillisesti. Tämä oli aluksi mun mielestä tosi kummallista, sillä edelliset poikaystävät on olleet oikeita iilimatoja Mieheen verrattuna. Aikaisemmissa suhteissa puhelin soinut tai vähintäänkin piipannut koko erossaoloajan. Nyt on jotenkin ihanaa, kun voi hengittää vapaasti eikä tartte olla liimautunut puhelimeen. Kiva että Mieskin luottaa muhun ja siihen, että mullakin on ikävä vaikka en sitä koko ajan hoe.
Mutta sitten kun tulee viikonloppu..! Voi veljet, mä sanon! Tuntuu, että toisen seurasta ei voi koskaan saada tarpeeksi! Sen juttuja vois kuunnella koko yöt läpeensä ja sen vieressä on vaan niin hyvä olla, että on vaikea istua vaikka toisella puolella pöytää. Sieltä kun ei yletä pussaamaan. En tiedä miten voikin olla näin rakastunut!
Sunnuntai-iltana on usein tyhjä olo. Jotain puuttuu. Kaipaus on suurimmillaan silloin. Kun arki koittaa, on paljon muutakin mietittävää, eikä ehdi murehtia ikävää.
Olis musta silti kiva asua yhdessä. Vois nähdä joka ilta eikä tarttis koskaan itkeä ikävää.