Hassu tämä meidän suhde.
Viikolla kun ollaan erossa, on yleensä
ihan rauhalliset tunnelmat. Soitellaan ehkä pari kertaa viikossa,
tekstiviestejäkin lähetellään maltillisesti. Tämä oli aluksi mun
mielestä tosi kummallista, sillä edelliset poikaystävät on olleet
oikeita iilimatoja Mieheen verrattuna. Aikaisemmissa suhteissa puhelin
soinut tai vähintäänkin piipannut koko erossaoloajan. Nyt on jotenkin
ihanaa, kun voi hengittää vapaasti eikä tartte olla liimautunut
puhelimeen. Kiva että Mieskin luottaa muhun ja siihen, että mullakin on
ikävä vaikka en sitä koko ajan hoe.
Mutta sitten kun tulee
viikonloppu..! Voi veljet, mä sanon! Tuntuu, että toisen seurasta ei
voi koskaan saada tarpeeksi! Sen juttuja vois kuunnella koko yöt
läpeensä ja sen vieressä on vaan niin hyvä olla, että on vaikea istua
vaikka toisella puolella pöytää. Sieltä kun ei yletä pussaamaan. En
tiedä miten voikin olla näin rakastunut!
Sunnuntai-iltana on usein
tyhjä olo. Jotain puuttuu. Kaipaus on suurimmillaan silloin. Kun arki
koittaa, on paljon muutakin mietittävää, eikä ehdi murehtia ikävää.
Olis musta silti kiva asua yhdessä. Vois nähdä joka ilta eikä tarttis koskaan itkeä ikävää.
torstai, 15. helmikuu 2007
Kommentit