Miehen kanssa on edelleen kaikki tosi hyvin. Ollaan onnellisia ja iloisia toisistamme. Suhde voi hyvin.

Vauva-haaveet on mielessä koko ajan, ja välillä olo on suorastaan tuskainen kun sitä plussaa ei vaan kuulu. Yli vuosi on nyt oltu ilman ehkäisyä. Pelottavaa. Mitä jos en voikaan tulla raskaaksi? Toisaalta Miehen työmatkat on osuneet hämmästyttävän usein juuri ovulaation kanssa samoille päiville. Eikä me nyt muutenkaan olla säännöllisesti "yritetty" tehdä lasta. Joten pistän suuren osan sen piikkiin. Mutta kuitenkin... Mitä jos sitä lasta ei vaan tule? Pitäisikö tässä johonkin hoitoihin mennä, vai voisiko vain ajatella elämää ilman omaa perhettä? Se tuntuu raskaalle ajatukselle. Kaipaan niin omaa lasta. En oikein osaa selittää sitä.

Tuntuu, että jos menen hoitoihin, olen tavallaan luovuttanut ja hyväksynyt sen, että en voi saada lasta normaalisti. Ja jollain tavalla ajattelen, että jos lasta ei saa normaalein menetelmin, sitä lasta ei ole tarkoitettu. Maailmassa on muutenkin ihmisiä tarpeeksi, miksi siis pitäisi "keinotekoisesti" tehdä niitä lisää? Toisaalta, olenhan keinotekoisesti estänyt niitä tulemasta käyttämällä ehkäisyä vuosikaudet.

Vaikea asia. Koitan olla ajattelematta tätä liikaa, ja keskittyä hetkeen. Lapsi tulee jos on tullakseen, näillä mennään toistaiseksi. Ehkä myöhemmin olen toista mieltä, mutta nyt tuntuu tälle.