En olisi kyllä uskonut että lapsettomuus voi todellakin osua omalle kohdalle. Nyt on yritystä takana noin kolme vuotta, mutta mitään ei tapahdu. Käytiin tutkimuksissa noin vuosi sitten eikä mitään vikaa löytynyt kummastakaan. Nyt pari viikkoa sitten käytiin taas vastaanotolla, ja yllättäen mun kohdusta löytyi joku tunnistamaton "möykky". Menen tällä viikolla tarkempiin tutkimuksiin. Kuulemma ei näytä kasvaimelta mutta silti olisi hyvä selvittää mistä on kyse.

Toivon todella, että se on joku, mikä voidaan poistaa ja sitten kaikki on taas hyvin. Toivottavasti se ei ainakaan ole mikään pahanlaatuinen kasvain. Lääkäri kyllä sanoi, ettei se vaikuta sellaiselta. Mä niin toivon, että mikä tahansa se onkin, se voidaan poistaa ja sen jälkeen raskaaksitulo onnistuu.

Tuntuu että nyt kaikki saa lapsia. Kaikki kaverit on joko viimeisillään raskaana tai just synnyttäneet. Ja ne varmaan ihmettelee, miksei meille tule lasta ja miksi mä en kovin innoissani onnittele ja halaile kaikkia, jotka ilmoittaa "pomminsa räjähtävän". Niitä tulee melkein viikoittain nyt. Facebookissa on tuskaa seurata kavereiden statuspäivityksiä, kun ne liittyy vaan lapsiin ja siihen miten ihanaa on olla äiti. Eikä se tietenkään ole oikein, että mä en iloitse kavereiden puolesta. Tottakai mun pitäisi iloita. Mut se vaan tuntuu pahalle! Siis se, etten mä itse saa kokea sitä iloa. Ja silloin mun sisällä on sellainen tunne joka menee ohi vasta kun olen itkenyt hetken.

Mies ei ymmärrä, miksi mä olen surullinen. Se sanoo, etten mä saa katkeroitua ja että pitäisi oppia ajattelemaan elämää ilman lapsia. Ja onhan se tavallaan oikeassa. Mutta saan mä mun mielestä silti surra.