Olen viime aikoina miettinyt omaa identiteettiäni paljon. Ajattelin aina, että musta tulee nuori äiti ja hommaan ainakin 3-4 lasta. No, muutama vuosi sitten seurustelin väärän miehen kanssa, joten ehkä hyväkin, ettei niitä lapsia siihen suhteeseen siunautunut.

Nyt olen jo "vanha" äidiksi, vaikka vasta reilut 30 olenkin. Jos mulla olisikin nyt jo ne pari kolme lasta, identiteettini olisi varmasti oleellisesti erilainen. Nyt voin tehdä oikeastaan ihan mitä huvittaa ihan koska huvittaa. Elän aika itsekeskeistä elämää, minun ei tarvitse juuri muiden ihmisten tarpeista huolehtia. Olen olemassa vain itseäni varten. Tietysti myös mies pitää ottaa huomioon, mutta koska ollaan aika paljon eri paikkakunnilla, vietän eniten aikaa itsekseni.

Jos olisin äiti, haluaisin olla sporttinen ja nuorekas. Koittaisin pukeutua nuorekkaasti, en mihinkään säkkeihin. Kävisin lenkkeilemässä ja kavereita tapaaassa ja jättäisin lapset välillä isälle. Sitten me tehtäisiin paljon juttuja myös koko perheen kesken: käytäisiin luontoretkillä, lastenteatterissa, leikkipuistoissa, konserteissa. Meidän koti olisi sisustettu iloisin värein, lastenhuoneessa olisi isokuvioista tapettia ja ehkä joku iso seinätarra. Pihalla olisi iso laatikko lasten ulkoleluille ja eteisessä naulakko lasten ja kavereiden ulkovaatteille. Meille myös naapureiden lapset voisivat tulla lasten synttäreille ja lettukesteille sunnuntaisin.

Kaikki tämä on nyt tietenkin ihan huttua. En minä ole äiti, eikä meillä ole lapsia. Meidän elämä on ihan toisenlaista: Samoillaan metsissä ilman lapsia. Käydään pyöräretkillä keskenämme. Elokuvissa,  ravintoiloissa, baareissa. Päivät menee ihan hukkaan. Elämällä ei ole sellaista oikeaa tarkoitusta. Jos päätän joku aamu jäädä sänkyyn makaamaan koko päiväksi, sen huomaa korkeintaan työnantaja. Ketään ei oikeasti kiinnosta.

Tämä on nyt tietysti kärjistämistä. Onhan lapsettomillakin elämässä paljon hyviä puolia verrattuna perheellisiin. Ei vaan just nyt tule mieleen yhtäkään.