Tuntuu pahalle ajatella, että eksä tekee nyt jonkun toisen kanssa
kaikki ne jutut, mistä me haaveiltiin. Ne aikoo ostaa autonkin. Kuinka
kauan me siitä puhuttiin! Mutta ei koskaan ollut rahaa. Kohta ne
varmaan menee naimisiin ja hankkii lapsenkin. Se olis järkkyä. Mä olen
halunnut lasta jo pienen ikuisuuden, ja tuntuu niin pahalle ajatella,
että eksä voi pian saada sen. Ja mä en. Ei mee tasan onnen lahjat.
On jotenkin huono omatunto siitä, että olen ollut kotona koko
viikonlopun. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. Ihan kuin pitäis koko
ajan olla jossain bileissä viettämässä jet-set-elämää! Mä viihdyn
kotona, olen sellainen kotikissa. Ja nytkö siitäkään ei saa enää
nauttia? Mutta tottahan se on, ei se suuri rakkaus varmaan tuu tohon
mun ovelle soittamaan ovikelloa. Jos haluaa tavata jonkun, pitää käydä
jossain. En mä vaan tiedä missä. Baareista en edelleenkään halua ketään
löytää (tai jos, niin sen pitää olla todella "kohtalo", koska en halua
jatkuvasti hengata lihatiskillä). Töistä nyt ei voi ketään
ajatellakaan. Koiran kanssa tietysti tapaan ihan mukaviakin miehiä,
mutta aina tulee ensimmäisenä ajatus, että toikin ulkoiluttaa perheen
yhteistä koiraa, vaimo ja lapset odottaa kotona.
Kai se mies
jostain löytyy. Pitäis vaan jättää tää hakeminen vähemmälle ja antaa
elämän viedä. Kyllä elämä kantaa. Asiat yleensä järjestyy kuitenkin.
(Miten mä en oikein vakuuta itseänikään?)
sunnuntai, 23. heinäkuu 2006
Kommentit