Tuntuu pahalle ajatella, että eksä tekee nyt jonkun toisen kanssa kaikki ne jutut, mistä me haaveiltiin. Ne aikoo ostaa autonkin. Kuinka kauan me siitä puhuttiin! Mutta ei koskaan ollut rahaa. Kohta ne varmaan menee naimisiin ja hankkii lapsenkin. Se olis järkkyä. Mä olen halunnut lasta jo pienen ikuisuuden, ja tuntuu niin pahalle ajatella, että eksä voi pian saada sen. Ja mä en. Ei mee tasan onnen lahjat.
On jotenkin huono omatunto siitä, että olen ollut kotona koko viikonlopun. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. Ihan kuin pitäis koko ajan olla jossain bileissä viettämässä jet-set-elämää! Mä viihdyn kotona, olen sellainen kotikissa. Ja nytkö siitäkään ei saa enää nauttia? Mutta tottahan se on, ei se suuri rakkaus varmaan tuu tohon mun ovelle soittamaan ovikelloa. Jos haluaa tavata jonkun, pitää käydä jossain. En mä vaan tiedä missä. Baareista en edelleenkään halua ketään löytää (tai jos, niin sen pitää olla todella "kohtalo", koska en halua jatkuvasti hengata lihatiskillä). Töistä nyt ei voi ketään ajatellakaan. Koiran kanssa tietysti tapaan ihan mukaviakin miehiä, mutta aina tulee ensimmäisenä ajatus, että toikin ulkoiluttaa perheen yhteistä koiraa, vaimo ja lapset odottaa kotona.
Kai se mies jostain löytyy. Pitäis vaan jättää tää hakeminen vähemmälle ja antaa elämän viedä. Kyllä elämä kantaa. Asiat yleensä järjestyy kuitenkin.
(Miten mä en oikein vakuuta itseänikään?)