Joskus on sellainen olo, että mulla ei ole mitään omia ajatuksia. Ihan kuin kuuntelisin vaan tarkkaan mitä muut (lähinnä sellaiset ihmiset ketä ihailen) ajattelee ja sitten alan kopioida niitten ajatuksia omikseni. Ihan hullua! Pitäis ehkä koittaa ottaa selvää asioista itse eikä vaan luottaa kuulopuheisiin.
Puhun nyt tietysti taas miehestä. Sen ajatukset on alkanut taas häiritä. En mä voi sille mitään. Mua pelottaa, että olen pian samanlainen yhteiskuntakritiikkiä suoltava aktivisti, vaikka en oikeasti halua olla sellainen. Toisten ihmisten ajatukset vaan tarttuu muhun niin helposti. Ja samalla kun pelkään, että alan ajatella samalla tavalla kuin mies, pelkään myös sitä, että tarkoituksella alan ajatella juuri päinvastoin. Ihan vaan kiusallani. Ja sekään ei ole oikein. Mun pitäis ehkä selvittää itselleni mitä mä itse ajattelen yhteiskunnasta, politiikasta, historiasta ja kulttuurista.
Mut ei mua kiinnosta. Ei voi mitään. Politiikka ei oo mun juttu, ei sitten millään. Kyllä mä aina äänestän vaaleissa, ja vaan kerran oon äänestänyt tyhjää. Mutta mun äänet menee aika tasan niille, ketä lehdistö, ystäväpiiri, perhe ja muut läheiset suosii. Mä tiedän että tää on ihan älyttömän tyhmää! Mä oon niin helposti huijattavissa, varmaan oikea ihanneäänestäjä monen poliitikon mielestä. Menen heti lankaan. Uskon kaiken mitä mulle sanotaan. En tarkista taustoja enkä suhtaudu kriittisesti.
Oon alkanut ottaa selvää asioista. Mutta vaikeaa sekin on, koska objektiivista lähdettä on mahdoton löytää. Edes joku Hesari ei kirjoita asioista niiden oikeilla nimillä! Näistä asioista pitäis olla ihan helvetin kiinnostunut, jos haluaisi oikeasti tietää jotain.
Tavallaan tykkään siitä, että mies on saanut mut ajattelemaan. Elämä ei saa olla liian helppoa. Ajatustyö on kivaa ja älyllisiä haasteita pitää olla.

Ja samalla kaipaan sitä pinnallista omaan napaan tuijottamista. Välillä niin paljon, että tekis mieli sanoa miehelle, että tää on nyt kuule tässä.