No vastas se lopulta. Ja soittikin, pitkän puhelun. Söpöiltiin puhelimessa. Harmi kun ei voida nähdä niin usein. Nytkin vasta sunnuntaina. Tylsää, tylsää, tylsää. No, ehkäpä mä nyt saan tehtyä muita hommia jotka on jäänyt rästiin kaiken söpöilyn lomassa.
Puhuin ystävän kanssa niistä miehen ajatuksista ja siitä, että ne ahdistaa mua. Mutta tultiin yhdessä siihen tulokseen, että jos me ei niistä puhuta ja jos se ei kovin pahasti ala häiritä, niin ei siinä sitten mitään. Jos on enemmän kivaa kuin tyhmää, niin ei kannata vielä heittää hanskoja tiskiin.
Ja ei mies mulle sen ajatuksia koskaan tyrkytä. Mun on vaan välillä vaikea keskustella sen kanssa, kun en voi heittää vasta-argumentteja. Miten siinä sitten voi koittaa vakuutella että olen eri mieltä, jos ei ole mitään sanottavaa.
Summa summarum: kivaa on edelleen. Mies on ihana, mä olen ihana ja kaikki on ihanaa.