Pidän miehestä, koska se on ihana, kiltti, hyvännäköinen. Ei mikään vätys. En voi sietää saamattomia ihmisiä. Että jos ollaan lähdössä jonnekin, niin vitkutellaan ja vatkutellaan tuntitolkulla. Ei ei. Jos mennään niin sitten mennään. Mies on sellainen. Välillä tosin jäädään pussailemaan ja halimaan, vaikka pitäisi olla jo matkalla. Mutta sellaista elämä on kun on rakastunut!
Mies on viisas. Mies ajattelee omaa napaansa kauemmas ja tiedostaa yhteiskunnan ongelmat paremmin kuin moni muu. Mies välittää kanssaihmisistä ja on kohtelias kaikille. Sanavalmis ja huumorintajuinen.
Miehen lähellä on hyvä olla. Siinä on lämmin ja turvallinen olo. Mies silittää ja on hellä. Pussaa ja halaa. Sanoo ihanaksi. Hymyilee.
Miten siihen voisi olla rakastumatta?!

Taustalla väijyy kuitenkin peikko. Mies sanoo, että se kyllästyy nopeasti. Toteaa kuitenkin samaan hengenvetoon, että ehkäpä pian kyllästyttää kyllästyminen. Mies sanoo, ettei halua koskaan lapsia. Mies on välillä synkkä ja miettii otsa kurtussa elämän varjopuolia.

Laidasta laitaan menevät tunteet ja ajatukset. Uskaltaako tähän heittäytyä? Pitäisikö sittenkin vetää käsijarrusta, vielä kun voi? Vai voisiko antaa mennä ja luottaa siihen, että elämä kantaa. Ja olenhan mä saanut niin paljon paskaa niskaan elämäni aikana, että kestän kyllä yhdet sydänsurut. Jos vaihtoehtoina on hetken huuma ja itku pitkästä ilosta tai tasapaksu arki, niin kyllä mä taidan valita sen hetken huuman. Eihän sitä tiedä tuleeko pitkästä ilosta itku, ja jos tulee niin milloin ja kuinka iso.