Mä taisin möläyttää lauantaina miehelle jotain mun uskosta. Muistan vaan sen, että sanoin, että mä uskon Jumalaan ja sitten se oli ihan ihmeissään ja mä sanoin, että ei puhuta siitä nyt. Muistaisinpa että jatkettiinko me tota keskustelua!

Mä en oikein itsekään tiedä mihin mä uskon ja miksi. Kyllä mä uskon Jumalaan, tai silleen, että haluan ajatella että on joku joka pitää huolta ja näkee kaiken yläpuolelle. Siis että joku ohjaa meidän liikkeitä ja päätöksiä. Että vastuu ei tavallaan ole kokonaan itsellä. Mutta sehän on juuri sitä vastuun pakoilua.

Eihän uskonnoissa mitään järkeä ole. Ei sitä pysty järjellä selittämään. Miten muka Jumala olis luonut taivaan ja maan? Kuka Jumalan on sitten luonut? Ja kyllä mä uskon evoluutioteoriaankin.

Tää on vaan niin monimutkainen juttu. Ehkä se on sitä, että haluan tukeutua johonkin. Haluan ajatella, että joku on aina mun kanssa, mä en ole koskaan täysin yksin. Että vaikka mä makaisin yksin sängyllä kotona ja itkisin pahaa oloa ja yksinäisyyttä, niin mä en ole oikeasti yksin. Joku pitää musta huolta ja haluaa mulle hyvää.

Uskonto on kuitenkin mun mielestä niin henkilökohtainen asia, että en mä siitä kellekään puhu. Oikeesti kukaan mun kavereista ei tiedä, että mä uskon Jumalaan. Ja miksi mun pitäis kertoakaan? Ei se kuitenkaan ole mikään iso asia mun elämässä eikä se mun mielestä kuulu kellekään mitä mä ajattelen.

Silti mä menin sanomaan miehelle. Ehkä mä haluan kertoa sille kaiken musta. Olen niin rakastunut ja haluan tuntea sen läpikotaisin ja haluan myös, että se tuntee mut. Kai se on niinkin, että mitä enemmän toista tuntee, sitä helpompi on välttää sammakoita, jotka voi loukata.