Ihmettelen välillä sitä, että miten voi olla niin ikävä toisen ihmisen luo. Siis oikeasti, onko ikävä läheisyyttä, hellyyttä, vai mitä?

Jos vertaan tätä vaikka suklaanhimoon (tiedän, ontuva vertaus). Tekee mieli suklaata. Miettii mielessään, miltä pehmeä suklaa tuntuu suussa, sen makua ja tuoksua. Kuvittelee narskuttavansa sitä hampaissa ja nielasevan lämmintä ja pureskeltua suklaamössöä. Sitten menee kauppaan ja ostaa suklaapatukan, syö sen ja on tyytyväinen. Ja siitä tulee hyvä olo. Suklaanhimo on tyydytetty.

Mutta jos kaipaa toista ihmistä, mitä siitä oikeastaan haluaa? Kun välillä tuntuu, että vaikka ollaan ihan vierekkäin, sekään ei riitä. Autossa se kahden penkin välinen etäisyys on liian pitkä, pitää pysähtyä pimeälle metsätielle että saisi olla edes hetken lähempänä. Elokuvateatterissa penkkien välissä oleva käsinoja on liian leveä. Ja vaikka maattaisiin vierekkäin sängyllä, sekään ei riitä! Pitää olla ihan kiinni toisen iholla, niin että tulee liian kuuma.

Ihan hirveä ikävä on. Vaikka oltaisiin yhdessä koko viikonloppu, sekään ei riitä.

Taidan olla korviani myöten rakastunut.