Nyt iski taas epäilyksen peikko...
Mies ei ole kovin
empatiakykyinen ihminen. Luin aamulla Hesaria ja siellä oli pieni juttu
Riki Sorsasta, jolla on syöpä. Mietin, että jos sairastuisin syöpään
tai muuhun vakavaan sairauteen, niin en voisi kuvitella, että Mies
jaksaisi olla mun rinnalla ja tukea. Se varmaan vetäytyisi omiin
oloihinsa, alkaisi juoda viinaa tai keskittyisi työhön. En usko, että
se jaksaisi katsella heikkoa ihmistä.
On niin vaikea kuvitella
meitä yhdessä pitkän ajan päästä! Jo se lapsi-juttu painaa mua. Mies on
antanut ymmärtää, että lapsia voidaan kyllä joskus hankkia, mutta vain
siksi koska mä haluan ja koska se nyt vaan on tapana. Mun mielestä toi
on ihan väärä asenne. Mitäs sitten jos lapset on hankalia tai sairaita?
Jaksaisiko Mies yhtään osallistua kasvatukseen tai hoitamiseen? Se
varmaan jättäisi koko paskan mulle, koska "niinhän on tapana". Äiti
hoitaa lapset ja isi vaan keskittyy viinanjuontiin ja kirjojen
lukemiseen. Luulen kyllä, että asenne muuttuu sitten kun Mies pitää
sylissään omaa lastaan. Pakostihan sitä rakastaa. Mutta ei ton varaan
voi laskea. En mä uskalla ainakaan. Mitäs jos se ei sitten rakastakaan
lastaan? Henkinen väkivalta on ihan yhtä tuomittavaa kuin fyysinen.
Äh, kylläpä on masentavia ajatuksia näin sunnuntaiaamuun.
sunnuntai, 4. helmikuu 2007
Kommentit