Nyt iski taas epäilyksen peikko...
Mies ei ole kovin empatiakykyinen ihminen. Luin aamulla Hesaria ja siellä oli pieni juttu Riki Sorsasta, jolla on syöpä. Mietin, että jos sairastuisin syöpään tai muuhun vakavaan sairauteen, niin en voisi kuvitella, että Mies jaksaisi olla mun rinnalla ja tukea. Se varmaan vetäytyisi omiin oloihinsa, alkaisi juoda viinaa tai keskittyisi työhön. En usko, että se jaksaisi katsella heikkoa ihmistä.
On niin vaikea kuvitella meitä yhdessä pitkän ajan päästä! Jo se lapsi-juttu painaa mua. Mies on antanut ymmärtää, että lapsia voidaan kyllä joskus hankkia, mutta vain siksi koska mä haluan ja koska se nyt vaan on tapana. Mun mielestä toi on ihan väärä asenne. Mitäs sitten jos lapset on hankalia tai sairaita? Jaksaisiko Mies yhtään osallistua kasvatukseen tai hoitamiseen? Se varmaan jättäisi koko paskan mulle, koska "niinhän on tapana". Äiti hoitaa lapset ja isi vaan keskittyy viinanjuontiin ja kirjojen lukemiseen. Luulen kyllä, että asenne muuttuu sitten kun Mies pitää sylissään omaa lastaan. Pakostihan sitä rakastaa. Mutta ei ton varaan voi laskea. En mä uskalla ainakaan. Mitäs jos se ei sitten rakastakaan lastaan? Henkinen väkivalta on ihan yhtä tuomittavaa kuin fyysinen.
Äh, kylläpä on masentavia ajatuksia näin sunnuntaiaamuun.