Ahneus on menettämisen pelkoa. Näin sanoo Jaakko Heinimäki teoksessaan Seitsemän syntiä.
Olen miettinyt sitä, että miten mä nyt saatoin ihastua siihen Kakkoseen. Miten voi olla niin, että juuri kun Miehen kanssa asiat alkaa sujua, niin sitten mä menen ja haluan lisää. Lisää ihailua, huomiota, liehittelyä.
Ehkä mä vaan olen ahne. Kun mikään ei riitä...
Ja jos ahneus on menettämisen pelkoa, niin ehkäpä tää juontaa juurensa niihin vuosiin, jolloin olin Eksän kanssa enkä edes katsonut muita, koska mä en halunnut ja mun ei tarvinnut. Ja sitten menetin sen kaiken. Tavallaan omasta tahdosta, mutta tavallaan mulla ei ollut enää muuta vaihtoehtoa. Jos olisin siihen suhteeseen jäänyt, olisin pettänyt itseni, tehnyt henkisen itsemurhan ja joutunut leikkimään marttyyria koko lopun ikäni. Tiedän sen, ja tiesin sen jo silloin. Siksi oli pakko jättää kaikki ja aloittaa uusi elämä.
Nyt alkaa taas näyttää valoisalta, elämä tuntuu taas ihan kivalta ja mukavalta.
Halusin Miehen, ja sain sen. Ihan uskomatonta. Andy McCoy sanoi joskus jotain tällaista: "Sun pitää varoo mitä sä haluut, koska sä saat sen". Ja niinhän tässäkin kävi! Mä halusin ja mä sain. Mutta mitä jos sekään ei riitä?! Mitä jos mä haluan ehkä vielä jotain muuta? Sen Kakkosen... Se on kyllä tosi kiva.
Ei, ei, ei!! Ei! Ei saa olla ahne! Parhailla asioilla ei ole hintaa, sillä niitä ei ole tarvis vaihtaa mihinkään (Heinimäki). Ei mun ole tarvis vaihtaa Miestä mihinkään, sillä Mies on ihana. Ihana ihana ihana! Ja mä en tosiaan tartte muuta, koska Miehessä ei ole sellaisia puutteita, joiden takia tarvitsisin jonkun muun.
Kakkonen voi olla ihan kiva kaveri, luulen että meistä ei välttämättä ikinä mitään muuta tulisikaan, vaikka Miestä ei olisi mun elämässä. JOS olisin vapaa tapailemaan muita niin voisin ehkä harkita Kakkosen "testaamista". Mutta en ole, niin en testaa.
Mies on tosi kiva. Tänäänkin se lähetteli niin söpöjä viestejä, että ihan otti vatsanpohjasta. Ja kun mietin viime viikonloppua, meinasin seota töissäni. Ei keskittymiskyky oikein riittänyt... ;)