Miehen kanssa on edelleen kaikki tosi hyvin. Ollaan onnellisia ja iloisia toisistamme. Suhde voi hyvin.

Vauva-haaveet on mielessä koko ajan, ja välillä olo on suorastaan tuskainen kun sitä plussaa ei vaan kuulu. Yli vuosi on nyt oltu ilman ehkäisyä. Pelottavaa. Mitä jos en voikaan tulla raskaaksi? Toisaalta Miehen työmatkat on osuneet hämmästyttävän usein juuri ovulaation kanssa samoille päiville. Eikä me nyt muutenkaan olla säännöllisesti "yritetty" tehdä lasta. Joten pistän suuren osan sen piikkiin. Mutta kuitenkin... Mitä jos sitä lasta ei vaan tule? Pitäisikö tässä johonkin hoitoihin mennä, vai voisiko vain ajatella elämää ilman omaa perhettä? Se tuntuu raskaalle ajatukselle. Kaipaan niin omaa lasta. En oikein osaa selittää sitä.

Tuntuu, että jos menen hoitoihin, olen tavallaan luovuttanut ja hyväksynyt sen, että en voi saada lasta normaalisti. Ja jollain tavalla ajattelen, että jos lasta ei saa normaalein menetelmin, sitä lasta ei ole tarkoitettu. Maailmassa on muutenkin ihmisiä tarpeeksi, miksi siis pitäisi "keinotekoisesti" tehdä niitä lisää? Toisaalta, olenhan keinotekoisesti estänyt niitä tulemasta käyttämällä ehkäisyä vuosikaudet.

Vaikea asia. Koitan olla ajattelematta tätä liikaa, ja keskittyä hetkeen. Lapsi tulee jos on tullakseen, näillä mennään toistaiseksi. Ehkä myöhemmin olen toista mieltä, mutta nyt tuntuu tälle.

Nyt tuntuu taas niin hyvälle! Oikein hymyilyttää, kun ajattelen Miestä. Voisin viettää koko päivän ajatellen ja hymyillen. Mies on ihana. Meillä on niin hyvä olla yhdessä. Tuntuu että olen nyt todellakin löytänyt sen oikean.

Tottakai sitten Mies katsoo välillä naistakin. Ainakin tietokoneeltaan. Alastomia naisia. Kovalevyllä. Ihan sapettaa. Kansion nimi vielä! Se on "Love". Onko pornokuvat rakkautta? En ymmärrä sitten rakkaudesta mitään.

Tai sitten voisin vain antaa asian olla. Kaipa se on suhteellisen normaalia kuitenkin. Monet vaan kiusaantuvat siitä kun jäävät kiinni. Mies ei. Hänelle se on harrastus siinä missä toiselle postimerkkeily.

Muuten menee ihan hyvin. Oikeastaan tosi hyvin. Onnea riittää, ja hymyjä. Yhteisiä ihania pitkiä aamuja ja myöhäsiä iltoja. Söpöjä sanoja kuiskataan korvaan. Koko ajan puhutaan leikillä kihloista ja lapsista ja yhteisestä tulevaisuudesta.

Kai se kohta...

Ei ole mitään uutta kerrottavaa. Paitsi että sain ehkä mustasukkaisuuttani kuriin vähän. Oivalsin ihan itse yhden merkittävän jutun: jos Mies katsoo vaikkapa yökerhossa tanssijoita, hän todennäköisesti katsoo ihmistä, eikä naista. Totta kai välillä tulee hyvännäköisiä naisiakin vastaan, joita Mies katsoo sillä silmällä, mutta niinhän itsekin tekisin. Ja teenkin. Kukapa ei tykkäsi katsoa kauniita ihmisiä, niin miehiä kuin naisiakin.

Ei olisi taas pitänyt kiirehtiä! Olen viime aikoina vihjaillut niin ahkerasti kihloista ja perheestä ja kaikesta, että nyt alkaa hävettää. Viimeksikin kun jotain sanoin taas, niin Mies vastasi: Ole kärsivällinen. Se ehkä siis suunnittelee jotain, ja minä hoputuksellani pilaan kaiken. Kunpa jaksaisinkin odottaa! Kun en yhtään tiedä koska mahdollinen kosinta tapahtuu, käy odottavan aika pitkäksi. Odottaminen on vaikeaa. Tuntuu että olen aina vain se tyttö, joka odottaa kosintaa, mutta sitä ei koskaan kuulu. Aina ajattelen, että kyllä tämäkin tyttö pääsee naimisiin ja saa ihan oikean elämän, mutta koskaan se ei tapahdu.

Jos uskoisin joulupukkiin, pyytäisin lahjaksi kärsivällisyyttä.

Blogi on nyt tauolla, kunnes taas on jotain päivitettävää. Elämä on mennyt samaa rataa viimeiset viikot, eikä oikein ole järkeä päivittää tätä kirjoituksilla, jotka ovat toinen toistensa kopioita.

Jatkan taas kun on asiaa. Kiitos kaunis lukijoille ja kommentaattoreille!

Olin eilen tutkimuksissa. Mitään vikaa ei löytynyt, eli periaatteessa voin tulla raskaaksi koska vain. Lääkäri sanoi, että naisen kuukautiskierto on sellainen, että ei joka kierto ole otollinen raskaaksi tulemiselle. Pitää vain olla kärsivällinen. Kuulemma on erittäin todennäköistä että tulen raskaaksi vuoden sisällä ehkäisyn poisjättämisestä, sillä kiertoni on normaali ja säännöllinen.

Nyt vaan hommiin! Ihanaa oli kuulla, että vikaa ei ole. Miehen kanssa tästä keskusteltiin, ja hän tuntui olevan edelleen hieman paniikissa ja ahdistunut. En tiedä miksi! Lasta molemmat haluamme. Ehkä se vain on niin iso muutos elämässä. Mutta olen vakuuttunut, että haluan sitä. Miehelle tämä asia ei tunnu olevan niin yksioikoinen.

Muutenkin tuntuu, että Mies on ollut viime aikoina kovin stressaantunut ja väsynyt. Aika äkäinenkin välillä. Jokohan meidän kuherteluvaihe alkaa lähestyä loppuaan? Minusta vaan tuntuu edelleen ihanalta. Haluaisin vain pussailla ja halia koko ajan!