Kyllä meni hermot viime viikolla töissä, kun työkavereista suurin osa on raskaana/pienen lasten äitejä/tulossa raskaaksi ja jutut arvatenkin liittyvät ainoastaan lapsiin ja raskauksiin. Ja kyllä, yksi työkaveri tosissaan ilmoitti, että aikoo olla kolmen kuukauden päästä raskaana. Laskettu aika on sitten maaliskuun alussa, eli äitiysloma alkaa helmikuussa. Ja tällä hetkellä hän siis EI ole raskaana.

Ihan kiva, että toiset voi noin suunnitella elämänsä juuri niin kuin parhaiten omiin aikatauluihin sopii. Ja hän on tosiaan tehnyt sen ennenkin : ensimmäinen lapsi pantiin alulle aivan sopivasti isän kesälomiksi. Ja kyllä, raskaustestin positiivisesta tuloksesta ilmoitettiin Facebookissa samana iltana. Mikä nyt olisikaan voinut mennä pieleen?

Ei saisi olla näin katkera! Eihän muiden lapset ole multa pois! Mutta tuli kyllä selväksi, että mulla ja noilla työkavereilla ei tosiaan ole paljonkaan yhteistä enää. Töissä kaikki puheet liittyy lapsiin, lapsiperheisiin ja raskauksiin. Mitäpä mulla siihen sanomista. Olen siis hiljaa.

Olen viime aikoina miettinyt omaa identiteettiäni paljon. Ajattelin aina, että musta tulee nuori äiti ja hommaan ainakin 3-4 lasta. No, muutama vuosi sitten seurustelin väärän miehen kanssa, joten ehkä hyväkin, ettei niitä lapsia siihen suhteeseen siunautunut.

Nyt olen jo "vanha" äidiksi, vaikka vasta reilut 30 olenkin. Jos mulla olisikin nyt jo ne pari kolme lasta, identiteettini olisi varmasti oleellisesti erilainen. Nyt voin tehdä oikeastaan ihan mitä huvittaa ihan koska huvittaa. Elän aika itsekeskeistä elämää, minun ei tarvitse juuri muiden ihmisten tarpeista huolehtia. Olen olemassa vain itseäni varten. Tietysti myös mies pitää ottaa huomioon, mutta koska ollaan aika paljon eri paikkakunnilla, vietän eniten aikaa itsekseni.

Jos olisin äiti, haluaisin olla sporttinen ja nuorekas. Koittaisin pukeutua nuorekkaasti, en mihinkään säkkeihin. Kävisin lenkkeilemässä ja kavereita tapaaassa ja jättäisin lapset välillä isälle. Sitten me tehtäisiin paljon juttuja myös koko perheen kesken: käytäisiin luontoretkillä, lastenteatterissa, leikkipuistoissa, konserteissa. Meidän koti olisi sisustettu iloisin värein, lastenhuoneessa olisi isokuvioista tapettia ja ehkä joku iso seinätarra. Pihalla olisi iso laatikko lasten ulkoleluille ja eteisessä naulakko lasten ja kavereiden ulkovaatteille. Meille myös naapureiden lapset voisivat tulla lasten synttäreille ja lettukesteille sunnuntaisin.

Kaikki tämä on nyt tietenkin ihan huttua. En minä ole äiti, eikä meillä ole lapsia. Meidän elämä on ihan toisenlaista: Samoillaan metsissä ilman lapsia. Käydään pyöräretkillä keskenämme. Elokuvissa,  ravintoiloissa, baareissa. Päivät menee ihan hukkaan. Elämällä ei ole sellaista oikeaa tarkoitusta. Jos päätän joku aamu jäädä sänkyyn makaamaan koko päiväksi, sen huomaa korkeintaan työnantaja. Ketään ei oikeasti kiinnosta.

Tämä on nyt tietysti kärjistämistä. Onhan lapsettomillakin elämässä paljon hyviä puolia verrattuna perheellisiin. Ei vaan just nyt tule mieleen yhtäkään.

Tänään ovuloin. Ja mies on tietenkin toisella paikkakunnalla.
Näinhän tää menee.

Lääkäritkin sanoivat, että koska kummastakaan meistä ei ole mitään vikaa löytynyt, todennäköisin syy lapsettomuudelle on miehen matkustustyö.
Asia onneksi muuttuu lähiviikkoina.

Luin huvikseni koko blogin läpi varmaan ensimmäistä kertaa. Täytyy onneksi todeta, että suurin osa tosta alkuaikojen epävarmuudesta ja pelosta on hävinnyt. Ollaan edelleen Miehen kanssa onnellisia ja ollaan jotenkin sulauduttu yhteen (aikaisemmin en oikein täysin ymmärtänyt mitä toi ilmaisu tarkoittaa). Elämä rullaa omalla painollaan, eikä tunnu todennäköiseltä että erottais lähivuosina ainakaan. Elämä on tässä ja nyt.

Mustasukkaisuutta en ole ajatellut pitkään aikaan, mutta muistan hyvin miltä toi alkuaika tuntui. Edelleen välillä tulee mieleen, että mitä jos Miehellä oliskin joku suhde, mutta en ihan tosissani sellaista enää ajattele.

Ja viinaakin Mies on käyttänyt ihan kohtuudella sen jälkeen kun muutettiin yhteen eli ainakin 2,5  vuotta. En ainakaan ole kokenut sitä enää ongelmaksi, vaikka aluksi hirveästi pelkäsin että jos siitä tulee kamala ongelma.

Ihan mielettömän huvittavaa lukea noita ihan ensimmäisten kuukausien juttuja! Musta tuntuu, että noista ajoista on ikuisuus! Ja tavallaan se on harmi, koska se oli jotenkin ihan mieletöntä ja ihanan pelottavaa aikaa. Varsinkin kun kaikki meni kuitenkin hyvin lopuksi.

Tietysti toi vauva-asia edelleen kalvaa mieltä, mutta se onkin ihan toinen juttu, eikä oikeastaan kuulu tämän blogin aihepiiriin. Siitäkin on silti tullut kirjoteltua. Ja asia painaa mieltä toisinaan ihan uskomattoman paljon.

Lääkärissä kohdusta ei löytynyt mitään. Tai oli siellä joku "rustopallero", joka on ollut siellä todennäköisesti syntymästäni saakka. Se ei ole vaarallinen eikä sen pitäisi haitata raskaaksituloa. Sille ei siis tehdä mitään.

Ei ratkaisua vieläkään. Elämä on yhtä odottamista.

En olisi kyllä uskonut että lapsettomuus voi todellakin osua omalle kohdalle. Nyt on yritystä takana noin kolme vuotta, mutta mitään ei tapahdu. Käytiin tutkimuksissa noin vuosi sitten eikä mitään vikaa löytynyt kummastakaan. Nyt pari viikkoa sitten käytiin taas vastaanotolla, ja yllättäen mun kohdusta löytyi joku tunnistamaton "möykky". Menen tällä viikolla tarkempiin tutkimuksiin. Kuulemma ei näytä kasvaimelta mutta silti olisi hyvä selvittää mistä on kyse.

Toivon todella, että se on joku, mikä voidaan poistaa ja sitten kaikki on taas hyvin. Toivottavasti se ei ainakaan ole mikään pahanlaatuinen kasvain. Lääkäri kyllä sanoi, ettei se vaikuta sellaiselta. Mä niin toivon, että mikä tahansa se onkin, se voidaan poistaa ja sen jälkeen raskaaksitulo onnistuu.

Tuntuu että nyt kaikki saa lapsia. Kaikki kaverit on joko viimeisillään raskaana tai just synnyttäneet. Ja ne varmaan ihmettelee, miksei meille tule lasta ja miksi mä en kovin innoissani onnittele ja halaile kaikkia, jotka ilmoittaa "pomminsa räjähtävän". Niitä tulee melkein viikoittain nyt. Facebookissa on tuskaa seurata kavereiden statuspäivityksiä, kun ne liittyy vaan lapsiin ja siihen miten ihanaa on olla äiti. Eikä se tietenkään ole oikein, että mä en iloitse kavereiden puolesta. Tottakai mun pitäisi iloita. Mut se vaan tuntuu pahalle! Siis se, etten mä itse saa kokea sitä iloa. Ja silloin mun sisällä on sellainen tunne joka menee ohi vasta kun olen itkenyt hetken.

Mies ei ymmärrä, miksi mä olen surullinen. Se sanoo, etten mä saa katkeroitua ja että pitäisi oppia ajattelemaan elämää ilman lapsia. Ja onhan se tavallaan oikeassa. Mutta saan mä mun mielestä silti surra.

Mentiin naimisiin viime viikonloppuna! Häät oli mukavat, pienet ja meidän näköiset. Vieraita oli ehkä noin 30, ja juhlat oli oikein onnistuneet.

Nyt sitten vaan odotellaan... Että koska se maha oikein alkaa kasvaa. Siis täytyyhän sen kohta, kun ollaan aviossa.

Alan luopua toivosta. On sellainen olo välillä, ettei sitä tule koskaan tapahtumaan. Toisaalta on vaikea uskoa, että tämä oikeasti tapahtuu minulle. Lapsettomuushan on suhteellisen yleistä, mutta se tapahtuu muille, ei minulle.

Vauvaa ei näy ei kuulu. Tänään yksi kaveri sai lapsen. Melkein tekee mieli itkeä. Vaikka eihän se sen vika ole, että minä en voi saada lasta.

Nyt on raskaushaaveet todella ajankohtaiset. Olen ihan vauvahuumassa, kun joka puolelta satelee raskaus- ja vauvauutisia. Mekin tahdotaan se vauva!

Nyt on menossa "jännäysviikot", sillä ovuloin noin viikko sitten ja sen jälkeen olen kuvitellut vaikka mitä raskausoireita. Viikon, puolentoista päästä pitäisi menkkojen alkaa. Saa nähdä. En vielä tohtinut ostaa raskaustestiä, sillä jotenkin pelkään että se rikkoo taian. Että se tuo huonoa onnea tai jotain. Jos vain nyt annan asian olla enkä turhaan hötkyile, raskaus varmaankin onnistuu..!

Palaan asiaan, luultavasti menkkojen alettua :/

Mietin tässä eilen illalla, miten onnellinen olen vieläkin Miehen kanssa. Rakastan häntä niin paljon, ja tunteeni ovat edelleen "hullut". Tuntuu etten voi saada tarpeeksi koskaan! Hullaannuttava rakkaus on ihana asia, josta olen hyvin onnellinen.

Miehen kanssa on edelleen kaikki tosi hyvin. Ollaan onnellisia ja iloisia toisistamme. Suhde voi hyvin.

Vauva-haaveet on mielessä koko ajan, ja välillä olo on suorastaan tuskainen kun sitä plussaa ei vaan kuulu. Yli vuosi on nyt oltu ilman ehkäisyä. Pelottavaa. Mitä jos en voikaan tulla raskaaksi? Toisaalta Miehen työmatkat on osuneet hämmästyttävän usein juuri ovulaation kanssa samoille päiville. Eikä me nyt muutenkaan olla säännöllisesti "yritetty" tehdä lasta. Joten pistän suuren osan sen piikkiin. Mutta kuitenkin... Mitä jos sitä lasta ei vaan tule? Pitäisikö tässä johonkin hoitoihin mennä, vai voisiko vain ajatella elämää ilman omaa perhettä? Se tuntuu raskaalle ajatukselle. Kaipaan niin omaa lasta. En oikein osaa selittää sitä.

Tuntuu, että jos menen hoitoihin, olen tavallaan luovuttanut ja hyväksynyt sen, että en voi saada lasta normaalisti. Ja jollain tavalla ajattelen, että jos lasta ei saa normaalein menetelmin, sitä lasta ei ole tarkoitettu. Maailmassa on muutenkin ihmisiä tarpeeksi, miksi siis pitäisi "keinotekoisesti" tehdä niitä lisää? Toisaalta, olenhan keinotekoisesti estänyt niitä tulemasta käyttämällä ehkäisyä vuosikaudet.

Vaikea asia. Koitan olla ajattelematta tätä liikaa, ja keskittyä hetkeen. Lapsi tulee jos on tullakseen, näillä mennään toistaiseksi. Ehkä myöhemmin olen toista mieltä, mutta nyt tuntuu tälle.