On hyvä olla.

Pitäisikö sitten keksiä jotain valittamista? Huonoja uutisia on niin paljon helpompi keksiä kuin hyviä.
Olen saanut tänään tehtyä aika paljon kaikkea. Oikeastaan koko viikko on ollut kiva. Olen tehnyt paljon töitä (lisää palkkaa), olen siivonnut, ollut pikkujouluissa, järjestänyt tavaroita, lenkkeillyt, kirjoittanut gradua. Minähän olen saanut aikaiseksi vaikka mitä!
Ainoat miinukset tässä viikossa ovat koira ja Mies. Koira on hoidossa ja Mies on työmatkalla. Ei olla nähty pitkään aikaa eikä nähdä vielä ensi viikonloppunakaan. Maanantaina sitten. *Huoh* Siihen on pitkä aika!
Tekisi mieli olla Miehen sylissä. Nuuhkia sen niskaa, hyväillä selkää ja silittää tukkaa. Olla ihan lähellä vaan. Sitten kun tarpeeksi on ollut lähekkäin, alkaa tehdä mieli olla vielä lähempänä. Ei yhtään ylimääräistä milliäkään saa olla välissä. Vaatteet on otettava pois ja oltava iho ihoa vasten. Vasta siinä on hyvä. Vaikka olisi hiki ja ihot liimautuisivat yhteen.
Sitten hymyillään ja nauretaan kaikelle. Rakastuneena toisessa ei näe mitään huonoja puolia. Kaikki tuntuu hassulle ja kivalle. Sehän on hauskaa että Mies istuu tietokoneen äärellä aika monta tuntia päivässä. Ja mitäs sitten jos se joskus on synkkä! Ei kai se mitään haittaa jos Miehen suhteet kotiin on hieman etäiset?
Nyt ei mikään haittaa. Mies on ihana ihana ihana.
Olen joskus miettinyt onko tämä rakkautta? Onko se? Mistä sen tietää? Jos se on rakas... ja olen sanonut sen myös sille... Rakastanko? En minä vaan tiedä. Ainakin haluaisin koko ajan olla sen lähellä, olla vaan. Ajattelen sitä paljon, melkein koko ajan. Soittelen sille. Sen tekstiviestit saa sydämeni pomppaamaan. Joskus kun ajattelen sitä töissä, tuntuu että olen jossain ihan muualla.
Olen ainakin rakastunut. Rakastunut hölmö!
Ja se, muuttuuko tämä jossain vaiheessa rakastumisesta rakastamiseksi.... Sitä täytyy varmaan vielä vähän sulatella.